Mitä sitten jäi käteen viime vuoden verkkokurssilta? Ainakin matala kynnys verkko-verkostoutumiseen, nettikirjoitteluun ja -kommentointiin. Ja pitkän empimisen jälkeen liityin minäkin Facebookiin, ja huomasin sen hauskaksi ja nopsaksi tavaksi pitää yhteyttä ystäviin, sukulaisiin, tuttaviin tai vaikkapa saman koirarodun harrastajiin. Työn apuvälineenä se on myös mainio: kirjavinkkien vaihtamiseen, seuraan kiinnostuneena mitä muut lukevat, ryhmäytymiseen ja yhteydenpitoon kollegoihin. Meidänkin kirjastokimpalle perustettiin keväällä oma ryhmä.
Olen kuitenkin yrittänyt vetää rajaa: kaikkeen ei ole pakko ryhtyä, kaikkea ei ole pakko jakaa ja oikeastikin pitää muistaa pitää ihan livenä yhteyttä niihin oikeasti tärkeisiin ihmisiin. Olen myös lähestulkoon lopettanut kaikkien hassunhauskojen testien tekemisen ja sööttien virtuaalielukoiden ja -kukkasten kasvattamisen. Lähes.
Perheen nuoriso seurasi mukana ja omaksui vikkelästi tämäkin tavan viestiä; naamakirjassakin voi pikaviestittää, kommentoida toisten tekemisiä ja ajatuksia sekä lähettää perinteistä sähköpostia. Ehkä kannattaisi suosia kahdenkeskistä viestintää enemmänkin, aina eivät tunnu kaikki muistavan, että seinäkirjoittelut näkyvät kaikille niille, joilta se ei ole erikseen estetty.
Pitääkö äidin kaveripyyntö hyväksyä? Näin vaikersi tyttären naamiskaveripoika. En voinut olla kommentoimatta: tietysti pitää! Taas oiva keino pysyä selvillä mitä jälkikasvu ajattelee ja puuhaa. ;) No oikeasti, eihän me äidit ketään kytätä!
Onko tavoitteena koota sitten mahdollisimman iso kaverijoukko, niinkuin monella tuntuu olevan? Suomen kuvalehden viime perjantain numerossa oli tästä juttua. Ihmisen sosiaaliset kyvyt ovat rajalliset. Toisaalta suhteet myös vahvistuvat, ihminen, jota ei kunnolla tunne, voi tulla entistä paremmaksi tutuksi ja ystäväksi naamiksen kautta. Puhumattakaan niistä facebook-romansseista... no niitä on vaan sivusta seurattu.
